Vuosi 1948
Kun tulin tähän maailmaan Suomi oli pikkuhiljaa toipumassa sotien kauhuista. Raskaat rauhan ehdot sotakorvausten maksamisineen kesti vielä useita vuosia. Joitakin merkittäviä tapahtumia vuodelta 1948. Suomi ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen (Yhteistyö-ystävyys ja avunanto -sopimus). Israelin valtio perustettiin. Lontoossa pidettiin olympialaiset, jossa Suomen edustaja Tapio Rautavaara saavutti kultamitalin keihäänheitossa.
Silfvastin perheen esikoinen
Vuosina 1946 – 1949 syntyi Suomessa lapsia ennätysmäärä. Puhutaan suurista ikäluokista. Synnyin nykyiseen Silfvastas-nimisellä tilalla Pukaron kylässä syyskuun 11. päivänä 1948. Olen siis yksi niistä 107759 uudesta kansalaisesta, jotka näkivät päivänvalon samana vuonna. Syntyessäni olin hyvin pieni: 2,5-kiloinen vauva. Kylän ”mammat” ihmettelivät ja kauhistelivat, voiko tuosta pojasta tulla kunnon miestä? ”Maasta se pienikin ponnistaa”, näinhän sanotaan. Niin sitä on ponnistettu jo 70 vuotta.
Ollessani nelivuotias muutimme isäni rakentamaan rintamamiestaloon noin muutaman sadan metrin päähän. Muistiini on piirtynyt, kuinka minä osallistuin muuttoon kantamalla kattilaa uuteen kotiin. Isovanhempani jäivät asumaan nykyiseen talooni.
Elämää maaseudulla
Lapsuuteni oli hyvin perhekeskeistä, kuten maalaistalossa yleensäkin, sillä tilan elämä töineen pyöri kodin ympärillä. Jokainen antoi työpanoksensa voimiensa ja kykyjensä mukaisesti. Elämä oli vaatimatonta, mutta toimeen tultiin. Kaveripiiriini oli melko suppea. Läheisin ystäväni oli naapurin Matti, jonka kanssa leikin melkein päivittäin. Meidän molempien isät olivat lapsirakkaita ja antoivat aikaansa pojilleen. Muistan ne monenlaiset vehkeet ja vekottimet, joita he rakensivat meille. Paras muistoni oli puupyörillä kulkeva polkuauto, jolla huristeltiin pitkin pihaa.
Musiikki, sydämeni asia
Seitsemisen vuotta olin perheeni ainoa lapsi. Sitten syntyi perheeseen kaksi tyttölasta, siskoni Anita ja Ulla. Musiikki kiinnosti minua jo nuorena. Kuusivuotiaana sain oman pienoishaitarin, joka on vieläkin tallessa studion hyllyllä. Isä kuljetti minua Helsinkiin harmonikkataiteilija Veikko Huuskosen oppiin. Aika ei koskaan käynyt minulle pitkäksi. Muistan, kuinka soittelin makuukamarin sohvalla sillä aikaa, kun vanhempani kävivät asioilla tai kyläilemässä. Musiikki viihdytti ja oli hyvä kumppani, kuten se on tänäkin päivänä.
Isäni oli taitava kitaristi ja hän soitti myös haitaria. Komealla bassolauluäänellään hän lauloi 30 vuotta paikallisessa mieskuorossa. Äitinikin oli musikaalinen, joten voin sanoa, ettei ole hedelmä puusta kauas ponnahtanut. Isän puolelta sukupuumme jollakin oksalla on myös tunnettu säveltäjä Jean Sibelius!
(Kuvassa olen noin 12-vuotias).
Koulunkäynti alkaa
Ensimmäiset kolme vuotta kävin Pukaron alakoulua, siis luokat 1-3. Sittemmin siirryin Loviisan ruotsinkieliseen yhteislyseoon eli Lovisa Svenska Samlyceum, jota kävin kuusi luokkaa.
Soittaminen vei ajan ja mielenkiinnon koulun käynniltä
Sen enempää analysoimatta koulumenestystäni totean vain, että koulu ei ollut silloin mielestäni minua varten. Ei tapahtunut riittävästi! Jokin muu oli aina mielenkiintoisempaa. Harrastamani musiikki ja laulu vetivät puoleensa. Näin jälkikäteen voi ymmärtää näitä asioita paljon paremmin. Ehkä jotenkin olisi pitänyt kuitenkin sinnitellä myös koulussa. Noin leikiten voiosin sanoa: Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä osaa oikein käyttää!
Ei tullut ylioppilasta
Kävin neljännen luokan tuplaten. Tämän seurauksena päädyttiin ratkaisuun, että asuisinkin viikot Loviisassa tuttavan yläkerrassa. Toivottiin että, näin olisi aikaa paremmin lukemiselle, kun ei ollut aamuin illoin matkustamista. Viikonlopuiksi tulin kotiin. Eipä tämä oikein toiminut kuten haluttiin. Minä soitin yhä enemmän hanuria koulukorteerissa olevassa yläkerran huoneessa. Niin, aina ei käy ”niin kuin Strömsössä”. Ei tullut pojasta ylioppilasta, mitä mamma varmaan mielessään odotti. Toisaalta tuli kyllä muusikko, vaikkakaan ei sellainen Sibelius Akatemiassa koulutettu. Elämä tuo välillä yllätyksiä ja muutoksia suunnitelmiin.
Tässä elämäni alkutaivalta. Seuraavassa jutussani kerron, mitä minusta tuli myöhemmin ja mitä olen saanut aikaan. Pysythän mukana.